Unelmia

Minulla ei ole koskaan ollut työhön liittyviä unelmia. Tavoitteita ehkä, mutta ei unelmia.

Vasta nyt tajuan, että unelmien puuttuminen oli merkki siitä, että en ollut löytänyt omaa juttuani. Olin kiinnostunut työstäni, pääsin kehittymään ja työskentelemään hienojen ihmisten kanssa. Opin kaiken, mistä voin nyt ammentaa omaa polkua rakentaessani, mutta minulla ei ollut unelmia.

Nyt kun olen löytänyt kutsumukseni, unelmia on alkanut sataa kaatamalla. Isoja ja pieniä unelmia. Niin suuria unelmia, että melkein punastuttaa. Näen mielessäni välähdyksiä tilanteista, jotka toteutuvat tulevaisuudessa. En tiedä miten, mutta tunnen niiden olevan jo totta.

En ole koskaan pitänyt itseäni uraihmisenä. Nyt näen itseni kahdeksankymppisenä tekemässä työtäni ihmisten parissa, koska tekemiselläni on merkitystä. En enää odota eläkepäiviä, koska on niin paljon unelmia toteutettavana.

Jo matka kohti unelmia tuntuu palkitsevalta. Tällä viikolla vietin aikaani villasukat jalassa yhden heimoni kanssa. Muutuin päivien aikana enemmän kuin monena vuonna yhteensä. Olen taas askeleen lähempänä yhtä unelmaani. Perjantaina sain uutisen, joka aloittaa matkan kohti toista unelmaani. Pitkin viikkoa olen saanut kannustusta jatkaa työtä kolmannen unelmani tavoittelemiseksi.

Ja sitten postista kolahti lehti, joka muistutti, miksi olen tässä. Tarinani käsin kosketeltavana minulle tärkeimmän lehden sivuilla.

Kolme vuotta sitten elämä pysäytti. Vuosi sitten syksyllä suljin mieleni kaikelta ylimääräiseltä, koska koin tarvetta sukeltaa pimeyteen. Vapauttaa itseni menneisyyden taakoista.

Sielun syövereissä möyriminen kannatti. Olen päässyt yläilmoihin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Kiitollisena kaikesta, ihan jokaisesta päivästä.