Tuntematon sotilas

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas pysäytti minut tänä iltana. Elokuva muistutti, miten taiteen tärkein tarkoitus on herättää tunteita. Kolmen tunnin elokuva nosti henkiin monta pelkoa elämäni viime vuosilta. Ensin ajankohtaisempia, sitten pelkoja menneisyydestä. Niitäkin, joiden luulin jo kauan sitten hiljenneen. Vain sen vuoksi, että elokuva onnistui näyttämään pienillä eleillä, miten pelko on yhteistä meille kaikille. Pelko on joka kerta sama tunne, vaikka pelon aihe muuttuu. Pelon suuruudellakaan ei ole niin väliä, sillä pienikin pelko on pelkoa, keholle sama kokemus. Elokuva oli myös tärkeä muistutus siitä, miten jokaisen sukupolven on tehtävä tuo elokuva uudestaan. Vaikka tarina pysyy samana, eikä elokuva tarjoaisi vanhemmille katsojille tai kriitikoille mitään uutta. Jokainen sukupolvi tarvitsee oman version, jotta muistamme menneisyytemme. On aivan eri asia katsoa mustavalkoista Tuntematonta sotilasta, jolla ei ole mitään yhteyttä nykypäivään. Kun sotimassa onkin Putous-tähtiä ja teinien pop-idoleita, on samastuminen tapahtumiin aivan erilaista. Rintamalla voisi olla kuka tahansa meistä. Kuinka vähän aikaa loppujen lopuksi onkaan kulunut. Kuinka paljon nykypäivän ongelmistamme onkaan peruja siitä, että sodan herättämät tunteet on aikoinaan padottu kehoon ja mieleen. Monista asioista ei ole voitu tai pystytty puhumaan. On menty elämässä eteenpäin, mutta sodan tunteet, puhumattomuus, kiltteys ja näkymättömyys ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, muodossa tai toisessa. Emme vain aina osaa yhdistää asioita kansakunnan menneisyyteen.