vanhemmuus

Pää turvassa

Opetat lapsesi pienestä pitäen käyttämään kypärää.

Suojaat pään, joka on sinulle tärkein maailmassa.

Missä iässä annat hänen luopua siitä?

Minkä ikäisenä hänen päästään on tullut niin vahva, että sitä ei tarvitse enää suojata?

Miten sinun pääsi on erilainen?

Miten sinun pääsi on niin paljon paremmin suojassa, ettet tarvitse kypärää?

Syöt terveellisesti, muistat vitamiinit, peset hampaat ja pidät huolta kehostasi.

Luet, opettelet uutta, käytät aivojasi ja pidät huolta mielestäsi.

Mitä haluat opettaa lapsellesi esimerkilläsi, että aikuiset eivät tarvitse kypärää?

Kuvittele perheesi elämä ilman sinua.

Elämä ilman sinua, koska et käyttänyt kypärää.

Kuvittele heidät miettimässä, olisiko kypärä voinut pelastaa sinut.

Kyse ei ole sinun taidoistasi tai luottamuksestasi, että universumi suojelee sinua.

Ilman kypärää liikkuminen on vain täysin tyhmää ja ajattelematonta.

Kypärä on pelastanut minulle rakkaan ihmisen.

Yhdet hautajaiset vähemmän kypärän ansiosta.

Ei tulisi mieleenikään pyöräillä tai lasketella ilman sitä.

Lapseni huomaa jokaisen, joka ei käytä kypärää.

Niin huomaa myös sinun lapsesi.

Sinä näytät hänelle esimerkkiä.

Sinun pääsi ja elämäsi on hänelle tärkein maailmassa.

Äiti

Lapsi valitsee äitinsä.

Äidin, joka on kaikkine virheineen kaukana täydellisestä.

Äidin, joka pystyy antamaan vain niin paljon kuin on itse saanut.

Äidin, joka silti yrittää antaa aina enemmän.

Äidin, joka huonona päivänä palkitsee itsensä vuoden huonoimpana mutsina.

Äidin, joka epäonnistuu yrityksissään olla siirtämättä traumoja lapselleen.

Äidin, joka tarvitsee usein aikaa ihan vain itselleen.

Äidin, joka väsyneenä huutaa, itkee ja valitsee sanansa väärin.

Äidin, joka haluaa olla muutakin kuin äiti.

Äidin, joka löytää itsestään puolia, joita ei olisi halunnut löytää.

Äidin, joka saa lohtua siitä, että osaa ainakin puhaltaa pipin pois.

Äidin, jonka syli on paras paikka edes silloin, kun elämä kohtelee kaltoin.

Äidin, joka tekee parhaansa ja silti tuntee olonsa riittämättömäksi.

Äidin, joka vasta äidiksi tultuaan ymmärtää oman äitinsä tehneen parhaansa.

On vain epätäydellisiä äitejä.

Täydellisiä kaikessa epätäydellisyydessään.

10. Kirja tytölleni

Joulukalenterin 10. kirja on itkettävän ihana ja avoin kuvaus vanhemmuudesta kaikessa rehellisyydessään. Kirja jokaiselle vanhemmalle ja jokaiselle lapselle.

10. Jani Toivola: Kirja tytölleni

Jo Janin ensimmäinen kirja ”Musta tulee isona valkoinen” oli samastuttavan paljas kuvaus ihmisyydestä. Tämä jatkaa hienoa tarinaa ihmisenä olemisen koko tunnekirjosta. Niistäkin puolista, joista yleensä vaikenemme.

”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.”

Itkin ja nauroin ääneen, kun kuuntelin äänikirjaa Janin itsensä lukemana kevätauringon sulatellessa lumia teiden varsilta.

Muistin hetket perhehuoneessa, kun opettelimme olemaan kahden sijasta kolme. Tai kun ajoimme perheenä ensimmäistä kertaa kotiin ja teki mieli huutaa kaikille, että ymmärrättekö, miten maailma on muuttunut täysin.

Miten täydellisesti toinen voi kuvata omia vanhemmuuden tunteitani.

Kirja näyttää, miten jokainen kamppailemme vanhemmuuden eri sävyjen kanssa. Haluamme antaa lapsillemme vahvan ja turvallisen pohjan, josta ponnistaa omilla siivillään vapauteen. Ja samaan aikaan tiedämme keskeneräisinä ihmisinä tekevämme virheitä, jotka voivat tuoda säröjä niihin siipiin tai horjuttaa turvaa, josta ponnistaa.

Oli pakko lukea kirja uudestaan itse, jotta jokainen sana piirtyy mieleen.

Kirja tytölleni on auttanut olemaan enemmän läsnä lapsen kanssa. Ja toisaalta antanut tukea niihin hetkiin, kun en ole siihen pystynyt.

Tämän voisi antaa tuleville vanhemmille ensimmäisellä neuvolakäynnillä.

Kirja kuvaa paitsi vanhempana olemisen parhaita puolia tuo myös armollisuutta niihin synkempiin päiviin, kun tekisi välillä itsekin mieli heittäytyä kunnon itkupotkuraivareihin kaupan lattialle.

Hiekkalaatikolla

Pienen lapsen kanssa kotona oleminen on usein puuduttavaa. Ihanaa ja palkitsevaa, mutta myös puuduttavaa. Varsinkin marraskuun tihkusateessa kello neljä iltapäivällä, kun leikkipuistossa ei ole ketään muuta. Lapsen mielestä on aina yhtä ihmeellistä etsiä kiviä hiekasta. Aikuisella saattaa joskus käydä mielessä Päiväni murmelina -elokuva. Päivät ja viikot ovat toistensa kopioita. Välillä ainoa aikuinen kontakti päivän aikana on kaupan kassa tai Picnicin henkilökunta. Jos sinkkuna tutustuttiin baarissa uusiin ihmisiin, lapsiperheellisenä paras kohtaamispaikka on hiekkalaatikko. Moni lapsuuden ystävyyssuhde on alkanut hiekkalaatikon reunalla: ”Ollaanko kavereita?”. Onneksi myös aikuisena voi ystävystyä hiekkalaatikolla, vaikka vähän pidemmän kaavan kautta. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen tiedetään usein lapsen nimi ja ikä, kuukauden tarkkuudella. Toisella kerralla voi jo vaihtaa enemmänkin kuulumisia, mikäli tuntuu synkkaavan. Jos silloin ei muista esittäytyä, ei enää myöhemmin kehtaa kysyä vanhemman nimeä. Sitten on ikuisesti Ellan tai Aleksin äiti. Jos oikein rohkeaksi heittäytyy, kannattaa mahdollisimman pian pyytää puhelinnumero. Näin välttyy turhalta kyttäilyltä, milloin satutaan leikkipuistoon uudestaan samaan aikaan. Sitten sovitaan lounastreffit ja jonkin ajan päästä kutsutaan jo kotiin leikkitreffeille. Mitä enemmän vietetään aikaa hiekkalaatikolla, sitä syvemmälle jutuissa päästään. Aletaan viestitellä uhmakohtauksista ja saadaan vertaistukea vanhemmuuden hetkiin. Lapseni sanoi -tarinakokoelma karttuu sitä mukaa, kun lasten sanavarasto laajenee. Vuoden mutsi -pokaali vaihtaa omistajaa usein, kun podetaan syyllisyyttä omista teoista, sanoista tai tunteista. Aika kuluu ja yhtäkkiä huomaa, että leikkipuistossa on aivan eri sukupolvi taaperoita ja vanhempia. Oma lapsi on vuoden kaikkia vanhempi ja leikit ovat kehittyneet mielikuvituksellisemmiksi. Silloin on onnellinen, että tuli pyydettyä sen hiekkalaatikkotuttavuuden puhelinnumero. Sieltähän ne jo portin takana tulevatkin, ihan niin kuin sovittiin. Kiitos omat hiekkalaatikkoystäväni!