pelko

Kulisseissa

Muista, että näet toisen muutoksesta usein vain hetket, jolloin hän ottaa askeleita eteenpäin.

Et näe niitä hetkiä, kun mikään ei tunnu etenevän.

Tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia.

Et näe niitä aamuja, kun pelko tulevasta painaa jo herätessä hartioilla.

Et kuule niitä ajatuksia, jotka ilmestyvät, kun ei vieläkään ollut rohkeutta ottaa seuraavaa askelta.

Jokaista uutta askelta voi edeltää pitkä sisäinen suostuttelu.

Jokaista rohkeaa tekoa voi edeltää piilottelu peiton alla.

Jokaista onnistumista voi edeltää monta kokeilua ja epäonnistumista.

Et ole todistamassa niitä kertoja, kun on joutunut opettelemaan hiljentämään mielen vastustuksen.

Uudelleen ja uudelleen.

Et tunne niitä vaikeuksia, joiden läpi on täytynyt kulkea päästäkseen eteenpäin.

Et näe, mitä tapahtuu kulisseissa.

Näet vain sen, mitä toinen haluaa näyttää.

Sinä pystyt siihen samaan, mikä näyttää toiselta sujuvan helposti.

Kaikki työ tehdään ennen lavalle astumista.

Muutoksen pelko

Ihminen ei halua muutosta.

Muutos ja tuntematon pelottaa, joten on helpompaa pysyä tutussa ja turvallisessa.

Tutussa kärsimyksessä tai tunnottomuudessa.

On vaivattomampaa elää unessa kuin herätä todellisuuteen.

Todellisuus paljastaa kaikki tavat, miten toimii vastoin omaa tai toisten parasta.

Ihminen ei halua muuttua.

On helpompaa pysyä vanhoissa tavoissa ja elää automaattiohjauksella.

On helpompaa nähdä itsensä olosuhteiden vankina kuin tunnistaa oma vastuu muuttaa elämäänsä.

On helpompaa turruttaa tunteensa.

Elää elämää, joka on kärsimystä tai jossa mikään ei tunnu miltään.

Ihminen on valmis muutokseen vasta, kun kärsimys tulee sietämättömäksi tai kyllästyy tunnottomuuteen.

Kun mikä tahansa muutos on muutos parempaan.

Muutoksen matkalla voi tulla hetkiä, että haluaisi takaisin uneen, missä kaikki oli helpompaa.

Kunnes muistaa kärsimyksen tai tunnottomuuden.

Tunteen siitä, kuinka elämä valui hukkaan.

Kukaan ei sano, että muutos olisi helppoa.

Kun ensimmäistä kertaa saa yhteyden unohtamiinsa tunteisiin, on varma siitä, että kannatti ottaa se ensimmäinen askel.

Kannatti jatkaa eteenpäin askel kerrallaan.

Vertailun suo

Jumissa vertailun suossa.

Pitäisikö sinunkin, kun nuo kaikki muutkin?

Ei ole tullut aiemmin edes mieleen, ei ole sinulle tärkeää, mutta kun nuo kaikki muutkin.

Kun keskityt vain omaan tekemiseen, kaikki on selkeää.

Kun luotat omaan visioosi, suunta näkyy kirkkaana silmiesi edessä.

Kunnes satut vilkaisemaan ympärillesi, seuraamaan muita, joista jokainen toteuttaa omaa visiotaan.

Visiota, joka ei ole sinun.

Oma visiosi katoaa visioiden viidakkoon niin, että sitä on vaikea erottaa joukosta.

Ehkä tuo toinen on sittenkin parempi, koska se näyttää olevan suositumpi.

Ehkä on parempi valita se, minkä kaikki muutkin ovat valinneet.

Vai onko sittenkään?

Vertailun ansaan lankeaa alitajuisesti, vaikka olisit tiukasti päättänyt keskittyä omaan matkaan.

Vertailu vie helposti sinne minne kaikki menevät.

Vertailu vie kohti toisen visiota, jollei oma ole kirkkaana sydämessä.

Seuraatko laumaa vai pysytkö polullasi?

Muista oma visiosi.

Se on ainoa, jota sinun tarvitsee seurata.

Kadonnut hiljaisuus

Pelkäämme hiljaisuutta.

Pelkäämme hiljaisuutta niin paljon, että siitä on tullut katoava luonnonvara.

Täytämme jokaisen tilan taustamusiikilla, kuulutuksilla ja hälinällä.

Poistamme hiljaisuuden, jotta emme kuulisi omia ajatuksiamme.

Täytämme hiljaisuuden puheella, jotta toisetkaan eivät kuulisi ajatuksiaan.

Poistamme hiljaisuuden ja kutsumme sitä yhteisöllisyydeksi.

Täytämme hiljaisuuden kulkemalla kuulokkeet korvilla.

Pelkäämme hiljaisuutta ja yksinoloa niin paljon, että poistamme seinät ympäriltämme.

Kutsumme sitä yhteisöllisyydeksi ja tiimityöksi.

Poistamme hiljaisuuden ja ihmettelemme, mihin innovatiiviset ideat ovat kadonneet.

Poistamme seinät, jotta voimme kehittää äänieristettyjä tilaratkaisuja.

Ennen niitä kutsuttiin huoneiksi.

Poistamme hiljaisuuden ja kaipaamme sitä enemmän kuin mitään muuta.

Suuri

Mitä jos et pelkääkään epäonnistumista?

Entä jos suurin pelkosi on, että onnistut?

Ehkä pelkäätkin omaa voimaasi ja suuruuttasi.

Muutoksen askeleessa saattaa eniten pelottaa menestyminen.

Jos olet tottunut tekemään itsestäsi pienen, on pelottavaa astua vapauteen.

Saatat oivaltaa, että kaikki rajoitukset ovat vain omassa mielessäsi.

Saatat huomata, että olet suostunut olemaan pienempi kuin oletkaan.

Kukaan muu ei pienennä sinua kuin sinä itse.

Olisitko pieni, jos saisit olla juuri sellainen kuin olet?

Sinä synnyit uskoen omaan täydellisyyteesi.

Uskoit, että osaat mitä tahansa ja pystyt mihin tahansa.

Vasta ympäristö alkoi horjuttaa uskoasi omaan suuruuteesi.

Aloit kadottaa uskosi siihen, että voit olla kaikkea.

Opit pienentämään itseäsi, koska uskoit toisten mielipiteitä.

Mielipiteitä, joiden luulit olevan totuuksia.

Varot uskomasta omaan täydellisyyteesi, jotta välttyisit pettymyksiltä.

Pienennät rajoittuneilla uskomuksillasi itseäsi ja elämääsi.

Kun löydät oman suuruutesi, näet miten monilla tavoilla olet tehnyt itsestäsi pienen.

Sinä olet täydellinen, suuri ja vapaa.

Opit vielä näkemään sen itsekin.

Kehoni kartta

Olen ollut kehoni vanki lähes koko elämäni. Tietämättäni. Olen kantanut ylläni haarniskaa, jonka olemassaolosta en tiennyt. Olen kohdellut kaltoin kehoani, vaikka se on suojellut minua. Olen karttanut liikuntaa, syönyt mitä sattuu ja ollut välittämättä kehoni viesteistä, vaikka se on kannatellut minua, vienyt elämässä eteenpäin ja ollut lapseni ensimmäinen koti.

Voisin piirtää kehoni kartan, joka sisältää koko historiani. Kaikki kolhut ja tunteet, jotka ovat jättäneet jälkensä. Kehoni on sulkenut sisäänsä tunteet, joita en ole sillä hetkellä voinut tai osannut tuntea. Se on pitänyt muistoja poissa tietoisuudesta, yrittänyt suojella minua parhaansa mukaan. Samalla kaikki nuo piilotetut tunteet ovat rajoittaneet elämääni niin monella tavalla, että vasta niistä vapauduttuani olen tajunnut olleeni vankina.

Miten paljon kehomme muistaakaan asioita. Asioita, jotka olimme mielessämme unohtaneet. Kokonainen elämä kehon muistissa.

”Lihasjännitys on mielessä. Katso, mistä voisit päästää irti. Mistä pidät vielä kiinni? Mistä voisit hellittää?”

Ensimmäinen yinjoogatunti avasi minulle täysin uuden maailman. Olin siihen asti kuvitellut, että selkä- ja hartiakipu johtuu kahdeksan tunnin istumisesta ja huonosta työergonomiasta. Että jäykkyyteni on vain liikunnan puutetta. Ja sitten joku sanoo, että jännitys on mielessä.

Eteentaivutus jalat suorana edessä. Tarvitsin jalkojeni päälle viisi tyynyä, jotta pystyin nojaamaan rennosti eteenpäin viiden minuutin ajan. Alaselkä jumitti, reisiä kiristi. Rautakanki yritti taipua eteenpäin siinä vain heikosti onnistuen. Tähän taipumattomuuteen olin törmännyt kerta toisensa jälkeen koko elämäni. Joogaopettaja taivutti päänsä polviin helpon näköisesti ja mietin, onnistunko tuossa ikinä.

”Ota kolme syvää sisään- ja uloshengitysparia. Katso, mistä voisit vielä päästää irti.”

Toisella tunnilla tarvitsin enää pari tyynyä. Ei ollutkaan kyse siitä, etten ollut yrittänyt tarpeeksi. Olin yrittänyt liikaa. Yrittänyt venyä liikaa. Töissä ja elämässäni. Suorittanut jonkun toisen elämää ulkoisten odotusten mukaan. Ratkaisu ei ollutkaan yrittää enemmän vaan vähemmän. Hellittää. Päästää irti.

Siitä yinjoogakurssista alkoi matka kehoni syövereihin. Matka, joka muutti elämäni suunnan täysin. Matka, joka muutti minut omaksi itsekseni. Matka, jonka määränpäänä oli aito minä, kaikkien jännitysten, rajoitteiden ja uskomusten alla.

Koko aikuisikäni olin kärsinyt kroonisista niska- ja selkävaivoista. Olen käyttänyt tuhansia euroja hierontaan, fysioterapiaan, OMT-fysioterapiaan, kiropraktiikkaan, osteopatiaan ja vyöhyketerapiaan. Olen kokeillut lihasrelaksantteja, buranaa, piikkimattoa ja -tyynyä, lämmintä kauratyynyä, käynyt kuntosalilla, jumpassa, harrastanut astangajoogaa, pyytänyt äitiä tai puolisoa hieromaan hartioita. Mikään ei tuonut kuin hetken helpotuksen, sillä kaikki nuo hoitivat oireita, ei syitä.

Vasta yinjooga ja Rosen-menetelmä olivat avain, joilla pääsin käsiksi ongelmien syihin. Vasta kun aloin tiedostaa jännityksiä ja pystyin päästämään niistä irti, kehosta alkoi vapautua tunnemuistoja, jotka ovat olleet kaikkien kipujen ja kireyksien syynä.

Lonkankoukistajat oli ensimmäinen paikka, josta tunnemuistoja alkoi nousta tietoisuuteen. Itkin yinjoogan jälkeen lähes tunnin hysteerisesti. Sain valokuvamaisia muistikuvia lapseni sairauden ajalta. Itkin hetkeä, jolloin lääkärit selittivät lapseni syöpädiagnoosia. Silloin olimme mieheni kanssa olleet tyynen rauhallisia. Minä kirjoitin muistiinpanoja, lääkärit kertoivat hoitokaavioista. Kaikki se pelko, jonka voisi kuvitella tuolla hetkellä purkautuvan itkuna kerääntyi kehooni. Olin rauhallinen, ajattelin järkevästi ja menimme keskustelun jälkeen takaisin lapsemme luo potilashuoneeseen. En itkenyt kertaakaan tuona päivänä. Itkin sitäkin enemmän vuoden päästä, kun tunne vapautui joogan avulla.

Aloitin tutkimusmatkan kehooni. Aloin venytellä välillä parikin kertaa päivässä. Venyttelin, kohtasin lihaksista nousevat kivut ja itkin olohuoneen lattialla. Itkun jälkeen olin täysin rento, en tuntenut jännitystä missään. Alaselkäni valahti lattialle, kun ennen itkua se oli kaartunut jännittyneenä ylöspäin. Olo oli vapautunut ja olin joka kerta kiitollinen, että tunne oli päässyt ulos.

Kävin kerran viikossa yinjoogassa joogakoulu Shantissa. Itkin joogamatolla omassa rauhassani taustamusiikin peittäessä hiljaisen nyyhkytykseni. Tunnin jälkeen olin silmät punaisina itkusta ja ajatukset kiinni mieleen nousseissa muistoissa. Joka kerta vähän vapaampi. Kun olin itkenyt kaikki lapseni syöpään liittyvät itkut, mieleen alkoi putkahdella muistoja työvuosista, yläasteelta, lapsuudesta. Kuorin valekerroksia ympäriltäni yksi kerrallaan. Itku teki hyvää, se päästi tunteet vapaaksi.

Marion Rosenin kehittämä Rosen-menetelmä tuntui siltä kuin olisin päässyt kotiin. Läsnäoleva hellä kosketus paljasti kehostani jännityksiä, joista en ollut edes tietoinen. Hoidon aikana ne lihakset saavat turvallista huomiota, jotka ovat jääneet vaille huomiota silloin kuin olisin sitä tarvinnut.

Mielen rajoitukset olivatkin kaikki kehossa, vaikka olin yrittänyt ratkoa niitä ajatusten voimalla. Virheiden tekemisen pelko oli luovuuden esteenä selässä. Selkänikamissa oli muistot kaikista niistä kerroista, jolloin oma ääneni oli hiljennetty. Vasta tunteet kohdattuani sain oman ääneni takaisin ja löysin vapauden kirjoittaa. Jopa skolioosi oli kehon tapa suojella minua yläasteella, kun opin piilottamaan itseni. Selän mutkat ovat suoristuneet, kun sinne patoutuneet muistot ovat päässeet tietoisuuteen.

Yläselkäni nikamat ovat olleet niin kiinni toisissaan, että selkä on ollut täysin taipumaton. Löysin selästäni mustan laatikon täynnä vihaa. Olin lukinnut laatikkoon elämäni vihat, kun en osannut ilmaista sitä ulospäin. Käänsin vihan sisäänpäin, kun olin pienenä päättänyt, etten koskaan suutu tai raivostu. Edelleen yläselkäni tulee ensin kipeäksi ja vasta sen jälkeen tajuan, että olen vihainen jostain.

Kivut hellittävät, kun kohtaan piilottamani tunteet. Olen padonnut pelkoni alaselkään tiheiksi sedimenteiksi ristiluun kohdalle. Jos eteentaivutus ei onnistu, tiedän pelkääväni jotain. Ne kuukaudet, kun en töissä pystynyt lainkaan istumaan selkäkivun takia olivatkin kehoni viestejä pelosta. En osannut tunnistaa viestejä, koska olin minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä kehooni.

Uusissa tilanteissa tunsin, kuinka niskani jäykistyi kivikovaksi. Kallonpohjaa kiristi, päätä jomotti ja niska oli niin terästä, ettei pehmeydestä ollut tietoakaan. Aloin ymmärtää, että kipu on uusien tilanteiden pelkoa. Hartioiden välissä oli patti, joka esti tunteiden kulkemisen sydämen ja pään välillä. Kontrolli, joka esti tunteiden vapaan liikkumisen kehon ja mielen välillä. Olin elänyt päässäni tehden järkeviä valintoja enkä kuunnellut tunteitani tai kehoni merkkejä.

Kaikkien kireyksien ja rajoittuneen liikkeen takana on ollut padottuja tunteita. Kun tammikuussa kaaduin ja loukkasin käteni, lääkäri varoitteli, että käsi ei ehkä koskaan suoristu ennalleen. Rosen-hoidossa käden lihaksista vapautui pelko, syyllisyys ja yksinäisyys kaatumisen hetkellä. Kun lihakset pystyivät hellittämään suojelevan otteensa, käsi suoristui täysin.

Lihakset ovat salanneet minulta tunteita, joita en sillä hetkellä voinut tuntea. Ne ovat suojanneet ja pitäneet puoliani. Muistaneet puolestani asioita, jotka itse halusin unohtaa. Vasta kun kehoni päästää irti salaisuuksista ja antaa muistojen nousta tietoisuuteeni, se on voinut hellittää otteensa. Näen mistä olen pitänyt kiinni tietämättäni. Kiinni pitämiseen sitoutunut energia vapautuu käyttööni, kun lihakset voivat vihdoin rentoutua.

Keho on viisas. Se päästää tietoisuuteen vain ne asiat, jotka olen valmis kohtaamaan. Joka kerta kun vanha tunne vapautuu, keho asettuu uuteen todellisuuteen. Näen, miksi olen toiminut niin kuin olen. Ymmärrän, miksi en ole voinut toimia millään muulla tavalla.

Olen päässyt kosketuksiin aidon minäni kanssa. Olen löytänyt sen, kuka olen ilman ponnistelua, ilman jännitystä. Kehon, mielen ja sielun yhteys kiehtoo minua koko ajan enemmän. Opiskelen Rosen-menetelmää ja joogaopettajaksi ja ihmettelen ihmiskehon upeutta matkani edetessä.

Aina löytyy uusia kireyksiä, mutta tiedän, että vapaus löytyy kehosta. Ratkaisut mielen ongelmiin ovat kehossa. Kaikki on meissä itsessämme. Kaikki on kehossa.

Lähtöruutu

Joskus on hyvä katsoa taaksepäin.

Palata lähtöruutuun ja nähdä, miten pitkälle on päässyt.

Kaksi vuotta sitten aloitin muutoksen, jolle ei ollut karttaa eikä suuntaviittoja.

Motivaationa pelko, että joudun palaamaan entiseen.

Mielessä toivo siitä, että löydän oman paikkani.

Lähtöruudussa olisin kuvannut tilannettani näin:

“Kaipaan jotain muuta, mutta en tiedä, mitä se voisi olla. Miten löydän rohkeuden tehdä jotain muuta? Jos ylipäänsä löydän sen, mitä haluaisin tehdä. En ole varma, onko minulle olemassa mitään parempaa.

Olen jumissa maailmassa, jossa olen aina ollut. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, etten kuulu tänne. Pelottaa ajatella, että voisin tehdä jotain muuta. Mitä se voisi olla?

Mitä jos en löydä etsimääni? Mitä jos joudun palaamaan entiseen, vaikka se ei ole minulle oikea paikka? En tunne ketään oman maailmani ulkopuolelta. Kaikki ympärilläni elävät samaa kiireistä ja menestyksekästä elämää. Onko olemassa vaihtoehtoa?

Olen tehnyt järkeviä valintoja pelosta käsin. Valitsin opiskelupaikan ja ammattini, koska se oli järkevä valinta. En tiennyt mitä oikeasti haluaisin tehdä. Olen menestynyt urallani ja silti minua kalvaa tunne, onko tässä kaikki, mitä elämällä on minulle tarjota. Jokin tuntuu koko ajan olevan pielessä.

Kadehdin kaikkia, jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä, nauttivat ja tuntevat tekevänsä merkityksellistä työtä. On vaikea ajatella, että maanantaina ei odottaisi viikonloppua tai loman jälkeen laskisi päiviä seuraavaan lomaan eikä aloittaisi lomaa aina uupumuksen partaalla. Työ vie minulta liikaa aikaa ja energiaa. En halua elää vastoin arvojani niin, ettei minulla ole aikaa perheelleni. En halua tuntea, että elämä valuu hukkaan joka päivä.

En edes tiedä, minkä asioiden tekemisestä nautin. Minulla ei ole omia harrastuksia. Keksin kyllä paljon asioita, joita pitäisi tehdä. En enää muista, kuka olin ennen kuin minusta tuli äiti. Kaipaan omaa aikaa, mutta en osaa ottaa omaa aikaa itselleni.

Haluan lapseni näkevän, että jokainen voi seurata unelmiaan. Haluan hänen uskovan, että hänestä voi tulla mitä tahansa. Haluan olla äiti, joka esimerkillään näyttää, että on mahdollista nauttia työstään. Ettei tarvitse uhrata elämäänsä työlle, josta ei välitä. Miten näytän esimerkkiä, kun minulla ei ole omia unelmia?

Miten unohdan tämän tunteen, joka minulla on aina ollut, että minun on tarkoitus tehdä jotain arvokasta elämälläni? Olen valmis tekemään muutoksia, mutta en tiedä, miten aloittaa ja miten löydän oman polkuni.”

Kaksi vuotta myöhemmin olen kiitollinen, että lähdin matkalle.

Löysin oman polkuni.

Löysin jotain paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Kiipeilijä

Haluat päästä korkealle huipulle.

Katsot alhaalla matkaa ylös.

Pelko silmissäsi näet jyrkän kallioseinämän ja alhaalla terävät kivet, joihin voisit pudotessasi osua.

Toteat, ettet voi saavuttaa tavoitetta ilman kiipeilytaitoja.

Hankit varusteet, käyt kursseja ja luet kaikki aiheesta löytämäsi kirjat.

Hakeudut muiden kiipeilijöiden seuraan, treenaat ja valmistaudut henkisesti koitokseen.

Aikaa kuluu ja lopulta tunnet olevasi valmis.

Sinusta on tullut kiipeilijä.

Täydellisesti varustautuneena lähdet taivaltamaan kohti huippua.

Askel askeleelta huomaat, miten loivalta rinne tuntuu.

Odotat rinteen jyrkkenevän, jotta pääsisit käyttämään uusia taitojasi.

Tätä koitosta varten olet valmistautunut huolellisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jatkat matkaa ja odotat jyrkän seinämän alkua.

Sitä ei tule missään vaiheessa.

Kävelet huipulle hädin tuskin hengästyneenä.

Perille päästyäsi näet portaat, joita pitkin ihmiset nousevat ylös.

Mäen toisella puolella näet kyltin hissille.

Pelko vääristää todellisuutta.

Pelko saa mäet näyttämään vuorilta.

Pelko saa meidät viivyttelemään ja valmistautumaan enemmän kuin on tarpeellista.

Pahimmassa tapauksessa pelko saa meidät perääntymään kokonaan.

Valmistautuminen ei kuitenkaan mennyt täysin hukkaan.

Olet valmis isompiin korkeuksiin.

Kunhan lähdet kiipeämään.

Epätavallinen

Ihminen tottuu mihin tahansa.

Epätavallisestakin tulee arkea, kun se jatkuu riittävän pitkään.

Kun elää tavallista arkea, epätavallinen pelottaa.

Kun tottuu epätavalliseen arkeen, tavallinen pelottaa.

Useimmat luulevat etukäteen, etteivät selviäisi pahimmasta.

Jos pahin toteutuu, he huomaavat, että kaikesta selviää.

Tavalla tai toisella.

Selviämisessä auttaa se, että vaihtoehtoja ei ole.

Pahin tulee elämään yleensä yllättäen ja lupaa kysymättä.

On vain jaksettava.

Tunti, päivä tai viikko kerrallaan.

Päivistä tulee kuukausia, vuosia.

Arki on arkea epätavallisissakin olosuhteissa.

Kaikkeen tottuu, vaikka ei haluaisi.

Romahdus tulee usein vasta, kun palaa epätavallisesta takaisin tavalliseen.

Kun on aikaa ja tilaa romahtaa.

Vasta jälkeenpäin näkee, mistä kaikesta selvisi.

Joissain tilanteissa on myös olemassa vaihtoehtoja.

Tietää elävänsä epätavallista arkea ja samalla tietää, että voisi lähteä.

Maailma on täynnä vaihtoehtoja.

Ja kuitenkin pysyy paikallaan.

Kun on tottunut epätavalliseen, tavallinen pelottaa.

Epätavallisesta on tullut itselle tavallista.

Silti tietää, että voi valita, millaista arkea haluaa elää.

Kartta

Mitä jos kartta ilmestyy näkyville vasta, kun olet päässyt perille?

Et edes tiedä matkalle lähtiessäsi, missä perillä on.

Tiedät sen vasta, kun pääset määränpäähän.

Tunnet sen jokaisella solullasi.

Ehkä jopa itkettää vähän helpotuksesta, koska et ihan uskonut, että joskus pääsisit perille.

Seurasit vain johtolankoja mukanasi kolme kompassia: ilo, uteliaisuus ja pelko.

Ilo näytti suunnan sinne, missä sielusi tuntee olevansa elossa.

Uteliaisuus oli alitajuntasi, joka askel kerrallaan näytti suunnan kohti sitä, minkä vuoksi synnyit tähän elämään.

Pelko ohjasi ensin pois sieltä, mistä lähdit ja minne pelkäsit päätyväsi takaisin.

Kun päätit, ettet aio enää palata, pelko siirtyi ohjaamaan sinua sinne, minne eniten halusit päästä.

Perillä saat kartan käteesi.

Näet valtaväylät, joilta uskalsit poiketa pienemmille teille.

Risteykset, joiden ohi meinasit kulkea niitä huomaamatta.

Kuoppaiset pikkutiet, joiden varrella usko meinasi loppua.

Majapaikat, joissa keräsit voimia jatkaa matkaa.

Ja sen kohdan kartassa, josta kukaan muu ei ollut vielä mennyt.

Piirrät siihen oman polkusi, jotta muistat, miten pääsit perille.

Kompasseina ilo, uteliaisuus ja pelko.

Pelosta sekaisin

Olen erikoistunut viime aikoina tutkimaan pelkoa.

Perehtynyt aineistoon kädet savessa.

Kahlannut kaulaa myöten upottavassa suossa.

Lentohiekassa vajonnut syvemmälle pelkoon.

Täysin lamaantuneena, lihakset jännittyneenä, tietoisuus panttivankina.

Liskoaivot vallassa, Resistance rakentamassa muuria luovan virtauksen esteeksi ja kaikki egon keksimät versiot pelosta ovat piirittäneet minut lupaa kysymättä.

Ja tutkimuksen johtopäätös?

Keksittyä valhetta ihan kaikki.

Täyttä huijausta.

Menneisyyden silmänkääntötemppu.

Pelko elää menneessä ja tulevassa, ei koskaan tässä hetkessä.

Niin kauan kuin olen tässä hetkessä, pelkoa ei ole.

Liike on ainoa lääke.

Tietoinen liike kohti sitä, mikä eniten pelottaa.

Tekoja yksi kerrallaan.

Sydän tietää tien.

Mieli saa nyt luvan olla ihan hiljaa.

Pelkäämisen taito

Kuvittelitko, että pelkääminen loppuu joskus? Minä olen tainnut joskus elää siinä harhakuvitelmassa. Että pelko helpottaisi siinä vaiheessa, kun löydän tarkoitukseni ja alan elää itseni näköistä elämää. Hah! Siitähän pelkääminen vasta saa uusia kierroksia. Olen elämäni aikana pelännyt kaikenlaista. Olen pelännyt, etten saa ystäviä. Sain. Olen pelännyt, etten saa opiskelupaikkaa. Sain. Olen pelännyt, etten löydä työpaikkaa. Löysin. Olen pelännyt, etten pääse näkemään maailmaa. Pääsin. Olen pelännyt, etten löydä puolisoa. Löysin. Olen pelännyt, etten saa lapsia. Sain. Olen pelännyt, etten osaa innostua mistään. Osasin. Olen pelännyt, etten löydä kutsumustani. Löysin. Tässä taitaa nyt olla selvä kaava. Pelkoni ovat olleet täysin turhia. Maailmaani oikeasti järisyttäneet asiat ovat tulleet täysin yllätyksenä kulman takaa. En osannut pelätä niitä etukäteen ja selvisin silti. Jos on selvinnyt lapsen syövästä niin sitä luulisi olevansa koko loppuelämän voittamaton. Kaikki pelot ovat siihen verrattuna kärpäsen surinaa ja silti tuntuu välillä, että pelkokerroin elämässäni vain kasvaa. Pelkokin tulee nykyään nopeammin tietoisuuteen, kun en enää patoa kaikkia tunteita kehooni. Olen terveempi kuin aikoihin, kun tunteettomuuden sijasta elän tunteiden vuoristoradassa. Mutta onhan tämä kuin eläisin uhmaikää ensimmäistä kertaa. Opettelen tunnistamaan, nimeämään ja ilmaisemaan tunteitani. Tältä pelko siis tuntuu, kun en piilotakaan sitä alaselkääni. Ei kannata odottaa pelkäämisen loppumista. On vain opeteltava elämään sen kanssa. Tekemään pelosta huolimatta. Pelollakin on onneksi tapana virrata ohi, jos antaa sen tulla ja mennä.

Pelkoa päin

Laskettelu ei tule ensimmäisenä harrastuksena mieleen, jos pelkää korkeita paikkoja ja vauhtia. Ja silti vuodesta toiseen vedän monot jalkaan ja lähden vapaaehtoisesti rinteeseen. Samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Yleensä mieli hiljenee ja rentoutuu nopeasti, vaikka laskuasento näyttää aina yhtä jännittyneeltä. Olen oppinut tanssimaan pelon kanssa laskiessa. En ole enää vuosiin istunut hangessa rinteen reunassa, koska en uskalla laskea alas. Laskettelu on opettanut, että pitää nojata pelkoon päin. Jos rinne tuntuu liian jyrkältä, täytyy nojata reilusti alarinteeseen päin. Juuri sinne, minne pelko ei todellakaan antaisi kääntyä. Pelko haluaisi kääntää minut täysin vastakkaiseen suuntaan. Jos kuuntelisin vain pelkoa, jäisin paljosta paitsi. Onnistumisen tunteesta, laskemisen ilosta ja kaakaosta. Pelkoa täytyy vain annostella sopivina annoksina. Saatan laskea koko päivän yhtä ja samaa rinnettä täysin tyytyväisenä. Huonolla säällä jään mieluummin sisälle lukemaan kirjaa. Viime vuosi opetti minut käyttämään pelkoa kompassina. Mitä enemmän pelottaa, sitä oikeampi suunta. Sitä parempi ratkaisu. Askeleen lähempänä minulle tarkoitettua elämää. Eniten pelottaa juuri ennen liikkeelle lähtöä.

Pelon piilot

Mitä enemmän pelkään, sitä enemmän suoritan. Mitä enemmän pelkään ajan loppuvan kesken, sitä enemmän laiminlyön itseäni, omaa hyvinvointiani. Mitä enemmän pelkään jääväni ilman, sitä enemmän pusken eteenpäin. Mitä enemmän pelkään, etten onnistu, sitä enemmän pakotan itseäni äärirajoille. Yleensä en edes tiedosta pelkääväni. Voin tunnistaa pelon tekemisten kautta. Kun huomaan suorittavani, voin etsiä pelkoa suorittamisen takaa. Kun huomaan laiminlyöväni oman hyvinvointini, voin etsiä pelkoa laiminlyönnin takaa. Kun pusken eteenpäin, voin etsiä pelkoa puskemisen takaa. Kun huomaan pakottavani itseäni äärirajoille, voin etsiä pelkoa pakottamisen takaa. Suorittaminen, laiminlyönti, puskeminen ja pakottaminen - kaikki yrityksiä piilottaa pelko. Kun pelon on tunnistanut, on vapaa jatkamaan. Tehden, mutta ei suorittaen. Itseä ja omaa hyvinvointia vaalien.

Epävarmuus

Epävarmuudesta ja pelosta on helppo puhua sitten, kun ne ovat historiaa. Silloin niistä on sallittua puhua. ”Näin selvisin peloistani. Näin sinäkin voit selvitä.”

Kun elää keskellä epävarmuutta, se pitäisi piilottaa, kärsiä itsekseen ja tuoda näkyville vasta sitten, kun tilanne on ohi.

Onnistumisia korostavana aikana pitäisi olla selvinnyt jo voittajana ennen kuin avaa suunsa.

Toisaalta vaikenemalla ylläpitää hiljaisuuden viittaa, että asioista ei voi puhua sillä hetkellä, kun ne ovat totta. Illuusiota siitä, että kaikki menee hyvin ja tässä vain porskutetaan eteenpäin.

Samalla eristää itsensä muiden tuelta. Ei voi saada apua, jos ei myönnä tarvitsevansa apua.

Totuus voi muuttua, kun sen sanoo ääneen.

Pelko voi kadota pelkällä puheen voimalla.

Kannattaa sanoa ääneen mielessä pyörivät asiat, ennen kuin niistä kasvaa mammutin kokoisia. Mitä kauemmin ne pitää piilossa itseltä tai muilta, ne syövät energiaa kaikelta muulta. Ne alkavat ottaa elämää valtaansa.

Yritän opettaa lapselleni, että huolien sanominen ääneen auttaa. Murheiden repun voi tyhjentää aikuisen kannettavaksi. Ja sitten herään itse keskellä yötä murehtimaan, koska olen pyöritellyt asioita koko päivän mielessäni sanomatta niistä kenellekään.

Ei tarvitse edes sanoa ääneen. Kirjoittaminenkin riittää. Kun saa mieltä painavat asiat paperille, mielen taakka kevenee. Tulee tilaa jollekin muulle.

Kerta toisensa jälkeen löydän itseni samasta tilanteesta. Mieleni vankina, kehoni vankina, tunteideni vankina. Olo on kamala niin kauan kuin piilotan tunteet itseltäni. Kun en hyväksy ja anna itseni tuntea niitä. Kieltäminen vain antaa voimaa sille, mitä yritän vastustaa.

Hyväksyminen on ainoa tie eteenpäin.

Joten annan itselleni luvan olla epävarma ja pelätä tuntematonta.

Pelottaa ja otan seuraavan askeleen.

Pelko ja luottamus

Mitä lähemmäksi pääsee aidointa itseään, sitä enemmän alkaa pelottaa.

Mitä oikeampaa ratkaisua on tekemässä, sitä suuremmaksi pelko kasvaa.

Mitä aidompaa tekstiä kirjoittaa suoraan sydämestä, sitä enemmän pelkää.

Pelkoa voi siis hyödyntää mittarina valinnoilleen.

Mitä enemmän polvet tutisevat pelosta, sitä oikeammalla tiellä olet.

Ehkä eniten olen pelännyt irtisanoutua työstäni ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta.

Heittäytyä luottamaan siihen, että sisäinen ääni on oikeassa.

Tiesin päätöksen olevan ainoa oikea vaihtoehto, mutta pelko yritti kaikkensa saadakseen minut vetäytymään.

Palaset loksahtivat kohdalleen irtisanoutumistani seuraavana päivänä.

En ole katunut päätöstä kertaakaan, vaikka edelleen pelottaa lähes joka päivä.

Uuden aloittaminen pelottaa. Tuntematon pelottaa. Kontrollin menettäminen pelottaa.

Lopulta mikään ei ole varmaa.

Täytyy vain uskaltaa luottaa. Luottaa siihen, että elämä kantaa.

Olen oppinut luottamaan sisäiseen ääneen.

Mitä lähemmäksi pääsee aidointa itseään, sitä enemmän alkaa luottaa.

Mitä oikeampaa ratkaisua on tekemässä, sitä suuremmaksi luottamus kasvaa.

Mitä aidompaa tekstiä kirjoittaa suoraan sydämestä, sitä enemmän luottaa.

Jokainen päivä tuo merkkejä siitä, että elämä kantaa. Kannattaa luottaa.

Pelko

Kirjoitin siitä, kuinka teen päätöksiä tunteella.

Tunteiden vallassa ei kuitenkaan kannata tehdä päätöksiä. Vihasta täristen ei kannata päättää lähettää sähköpostia. Pettymyksestä itkien ei kannata avautua sosiaalisessa mediassa. Rakkauden huumassa ei aina kannata uhrata koko elämäänsä.

Pelon tunteen ei saa antaa vaikuttaa päätöksiin. Sen tehtävä on suojella ihmistä. Pelolle paras ratkaisu on olla muuttamatta mitään. Pelon mielestä tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon paratiisi.

Pelon mielestä tuntematon tulevaisuus johtaa pahimpaan vaihtoehtoon. Huonosta suhteesta lähteminen johtaa ikuiseen yksinäisyyteen. Työstä lähteminen johtaa pitkäaikaistyöttömyyteen, syrjäytymiseen, perheen menettämiseen ja sillan alla asumiseen.

Pelko sitoo ajatukset siihen, mitä eniten pelkää. Sen vuoksi peloilla on usein taipumus toteutua. Ajatus on energiaa. Pelko sitoo energiaa, joka voisi olla paremmassa käytössä.

Pelko kangistaa ihmisen ja peittää alleen kaikki muut tunteet, myös hyvät tunteet. Jos pelko ottaa vallan, täytyy vain toimia. Silloin myös järkeily voi olla tarpeellista.

Pelolta täytyy katkaista siivet, jotta vapautuu ajattelemaan jotain muuta. Ottaa ratkaiseva askel.

Jos ei pelottaisi, mitä tekisit?