Rooli

Lounastan viikoittain uusien ihmisten kanssa. Vapaaehtoisesti ja usein oma-aloitteisesti.

Entinen minä olisi pitänyt sitä introvertin painajaisena. Halusin pysyä tutuissa ympyröissä tuttujen ihmisten parissa. Konsultin ura asetti hieman haasteita toiveelleni.

Nyt rakastan kohtaamisia tuntemattomien kanssa.

Vietin hiljattain kuusi päivää reilun kolmenkymmenen ihmisen seurassa. En kokenut sitä lainkaan uuvuttavaksi. Yhtenäkään päivänä en kaivannut rauhaa muilta. Aiemmin olisin ollut jokaisen päivän jälkeen täysin voimaton.

Olen saanut muuttaa käsitystäni siitä, mikä uuvuttaa introvertin. Ihmisten seura ei olekaan se, mikä on vienyt voimani. Omalla kohdallani rankinta on ollut roolin esittäminen.

Kun voi olla täysin oma itsensä, ei ihmisten tapaaminen enää vie energiaa. Päinvastoin, se lataa akkuja.

Kun on oma itsensä, ei tarvitse yrittää aistia, millainen pitäisi olla. Tuntosarvien käyttäminen vasta voimia viekin.

Olin kameleontti, joka jatkuvasti tarkkaili, minkä värisenä parhaiten sulautuisi ympäristöönsä.

Rajasin hyvin tarkkaan, keneen voin luottaa ja kenelle uskallan näyttää itseni.

Kun vietin nuo kuusi päivää villasukat jalassa ihmisjoukon keskellä, tajusin tulleeni kotiin. Jakkupuku oli minulle rooliasu. Haarniska, joka ei koskaan kunnolla istunut päälle.

Maadoitun parhaiten lattialla. Haluan vetää koulutuksia ilman pöytiä ja tuoleja. Kun joskus saan oman työhuoneen, sinne tulee ensimmäisenä riippumatto ja jooganurkkaus.

Kaikissa viime aikojen kohtaamisissa on ollut yhteistä se, että titteleillä ei ole ollut mitään merkitystä. Olemme kohdanneet ihmisinä ja silloin pääsee keskustelussa niin paljon syvemmälle. Silloin kohtaamisista jää pysyvät jäljet.