Pelkoa päin

Laskettelu ei tule ensimmäisenä harrastuksena mieleen, jos pelkää korkeita paikkoja ja vauhtia. Ja silti vuodesta toiseen vedän monot jalkaan ja lähden vapaaehtoisesti rinteeseen. Samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Yleensä mieli hiljenee ja rentoutuu nopeasti, vaikka laskuasento näyttää aina yhtä jännittyneeltä. Olen oppinut tanssimaan pelon kanssa laskiessa. En ole enää vuosiin istunut hangessa rinteen reunassa, koska en uskalla laskea alas. Laskettelu on opettanut, että pitää nojata pelkoon päin. Jos rinne tuntuu liian jyrkältä, täytyy nojata reilusti alarinteeseen päin. Juuri sinne, minne pelko ei todellakaan antaisi kääntyä. Pelko haluaisi kääntää minut täysin vastakkaiseen suuntaan. Jos kuuntelisin vain pelkoa, jäisin paljosta paitsi. Onnistumisen tunteesta, laskemisen ilosta ja kaakaosta. Pelkoa täytyy vain annostella sopivina annoksina. Saatan laskea koko päivän yhtä ja samaa rinnettä täysin tyytyväisenä. Huonolla säällä jään mieluummin sisälle lukemaan kirjaa. Viime vuosi opetti minut käyttämään pelkoa kompassina. Mitä enemmän pelottaa, sitä oikeampi suunta. Sitä parempi ratkaisu. Askeleen lähempänä minulle tarkoitettua elämää. Eniten pelottaa juuri ennen liikkeelle lähtöä.