Pelkäämisen taito

Kuvittelitko, että pelkääminen loppuu joskus?

Minä olen tainnut joskus elää siinä harhakuvitelmassa.

Että pelko helpottaisi siinä vaiheessa, kun löydän tarkoitukseni ja alan elää itseni näköistä elämää.

Hah! Siitähän pelkääminen vasta saa uusia kierroksia.

Olen elämäni aikana pelännyt kaikenlaista.

Olen pelännyt, etten saa ystäviä. Sain.

Olen pelännyt, etten saa opiskelupaikkaa. Sain.

Olen pelännyt, etten löydä työpaikkaa. Löysin.

Olen pelännyt, etten pääse näkemään maailmaa. Pääsin.

Olen pelännyt, etten löydä puolisoa. Löysin.

Olen pelännyt, etten saa lapsia. Sain.

Olen pelännyt, etten osaa innostua mistään. Osasin.

Olen pelännyt, etten löydä kutsumustani. Löysin.

Tässä taitaa nyt olla selvä kaava.

Pelkoni ovat olleet enimmäkseen turhia.

Maailmaani oikeasti järisyttäneet asiat ovat tulleet täysin yllätyksenä kulman takaa.

En osannut pelätä niitä etukäteen ja selvisin silti.

Jos on selvinnyt lapsen syövästä niin sitä luulisi olevansa koko loppuelämän voittamaton.

Kaikki pelot ovat siihen verrattuna kärpäsen surinaa ja silti tuntuu välillä, että pelkokerroin elämässäni vain kasvaa.

Pelkokin tulee nykyään nopeammin tietoisuuteen, kun en enää patoa kaikkia tunteita kehooni.

Olen terveempi kuin aikoihin, kun tunteettomuuden sijasta elän tunteiden vuoristoradassa.

Mutta onhan tämä kuin eläisin uhmaikää ensimmäistä kertaa. Opettelen tunnistamaan, nimeämään ja ilmaisemaan tunteitani.

Tältä pelko siis tuntuu, kun en piilotakaan sitä alaselkääni.

Ei kannata odottaa pelon loppumista.

On vain opeteltava elämään sen kanssa. Tekemään pelosta huolimatta.

Pelollakin on onneksi tapana virrata ohi, jos antaa sen tulla ja mennä.