Maailman paras

Katsoin Netflixistä sarjaa Salt Fat Acid Heat, jonka ensimmäisessä jaksossa tutustuttiin Italiassa paikallisiin raaka-aineisiin.

Kaikista ihmisistä paistoi ylpeys kotipaikasta, maaperästä, ruoasta ja tekemisestään.

Heille paikallinen on parasta koko muuhun maailmaan verrattuna.

Yhtä arvokasta paikallinen on meilläkin, mutta meiltä puuttuu historia ja taito olla ylpeitä siitä.

Emme juurikaan saa vaikutteita, miten olla arvokkaasti ylpeä siitä, mitä meillä on.

Opimme kyllä näkemään puutteita kaikesta.

Keksin lapsuuden kotiseutuni parhaaksi puoleksi, että pääsin sieltä pois, vaikka se ei olekaan koko totuus.

Kun joku kehuu suomalaista koulutusjärjestelmää, ensireaktiona tulee mieleen luetella, mikä kaikki vielä vaatii kehittämistä.

Vaikka Suomen tasa-arvoinen ja ilmainen koulutusjärjestelmä on todellista luksusta lähes missä päin maailmaa tahansa ja opiskelijoille vielä maksetaan opiskelusta. Käsittämätöntä ulkomaalaiselle.

Meitä ei vakuuta edes se, miten hyvin pärjäämme kaikissa vertailuissa.

Olisiko aika opetella näkemään, mikä kaikki meillä on maailman parasta? Vaikkei absoluuttisesti edes olisikaan.

Italialainen ei odota muilta vahvistusta sille, että paikallinen oliiviöljy on maailman parasta. Se vain on.

Ylpeys ja arvostus ei sulje pois halua tai tarvetta kehittyä jatkuvasti.

Se lisääntyy, mihin kiinnittää huomiota.

Haluammeko lisätä puutteita vai vahvuuksia?

Samanlaista ylpeyttä voisi alkaa opetella tuntemaan myös omasta osaamisesta ja vahvuuksista.

Parasta koko maailmassa, ainakin omasta mielestä.