Kasvu

Elämän tärkeimmät kasvun paikat ovat niitä, joita ei voi itse valita.

Elämä heittää jääkylmään, syvään veteen ja on vain räpiköitävä rantaan.

On pelastauduttava miettimättä, miten selviän ja haluanko tätä.

Elämä ei kysy, haluatko kasvaa ihmisenä vaan tekee valinnan puolestasi.

Vasta jälkeenpäin voi katsoa, millaisesta mankelista selviytyi läpi.

Tyhjiin puristettuna.

Eilen suunnittelin käyntikorttia itselleni ja mietin rohkeutta ryhtyä yrittäjäksi.

Totuttelin uuteen jääkaappiin, jonka hyllyt olivat väärillä paikoilla edelliseen verrattuna.

Facebook muistutti päivitykselläni, että on kulunut kolme vuotta lapseni viimeisen sytostaattikuurin viimeisestä annoksesta.

Rohkeus sai taas uuden mittakaavan.

Muistin, mistä olen jo selvinnyt.

Miten kaikki tämä rohkealta tuntuva vaikuttaa pieneltä todellisen kasvun edessä.

Olin sukeltanut pimeyteen ja löytänyt takaisin pinnalle.

Monen synkän talven jälkeen tämä oli ensimmäinen, jolloin en huomannut pimeyttä.

En kärsinyt pimeydestä, koska sisälläni oli valoisaa.

Tunnen itseni ensimmäistä kertaa vapaaksi, vaikka joka toinen päivä jännittää uuden edessä.

Olen omalla polulla, jota en olisi ilman lapseni sairautta ehkä löytänyt.

En ehkä olisi uskaltanut hypätä tuntemattomaan.

Ilman räpiköintiä jääkylmässä vedessä.