Epävarmuus

Epävarmuudesta ja pelosta on helppo puhua sitten, kun ne ovat historiaa. Silloin niistä on sallittua puhua. ”Näin selvisin peloistani. Näin sinäkin voit selvitä.”

Kun elää keskellä epävarmuutta, se pitäisi piilottaa, kärsiä itsekseen ja tuoda näkyville vasta sitten, kun tilanne on ohi.

Onnistumisia korostavana aikana pitäisi olla selvinnyt jo voittajana ennen kuin avaa suunsa.

Toisaalta vaikenemalla ylläpitää hiljaisuuden viittaa, että asioista ei voi puhua sillä hetkellä, kun ne ovat totta. Illuusiota siitä, että kaikki menee hyvin ja tässä vain porskutetaan eteenpäin.

Samalla eristää itsensä muiden tuelta. Ei voi saada apua, jos ei myönnä tarvitsevansa apua.

Totuus voi muuttua, kun sen sanoo ääneen.

Pelko voi kadota pelkällä puheen voimalla, sanomisen hetkellä.

Mielessä pyörivät asiat kannattaa sanoa ääneen, ennen kuin niistä kasvaa mammutin kokoisia. Mitä kauemmin ne pitää piilossa itseltä tai muilta, ne syövät energiaa kaikelta muulta. Ne alkavat ottaa elämää valtaansa.

Yritän opettaa lapselleni, että huolien sanominen ääneen auttaa. Murheiden repun voi tyhjentää aikuisen kannettavaksi. Ja sitten herään itse keskellä yötä murehtimaan, koska olen pyöritellyt asioita koko päivän mielessäni sanomatta niistä kenellekään.

Ei tarvitse edes sanoa ääneen. Kirjoittaminenkin riittää. Kun saa mieltä painavat asiat paperille, mielen taakka kevenee. Tulee tilaa jollekin muulle.

Kerta toisensa jälkeen löydän itseni samasta tilanteesta. Mieleni vankina, kehoni vankina, tunteideni vankina. Olo on kamala niin kauan kuin piilotan tunteet itseltäni. Kun en hyväksy ja anna itseni tuntea niitä. Kieltäminen vain antaa voimaa sille, mitä yritän vastustaa.

Hyväksyminen on ainoa tie eteenpäin.

Joten annan itselleni luvan olla epävarma ja pelätä tuntematonta.

Pelottaa ja otan seuraavan askeleen.

Leave a Reply